Miksi kiittäisin?

Miksi kiittäisin? ”Miksi kiittäisin, jos ei huvita kiittää? Ei ihmistä voi pakottaa kiitolliseksi.” Tämä asenne on meille käytöksestä päätellen tuttu silloin, kun kiitosta ei kuulu, vaikka aihetta olisi. Mihin tämä johtaa ja kannattaako tällaisesta asenteesta pitää kiinni? Jotkut ihmiset ovat kiitollisia ja arvostavat elämää, ystäviä ja lahjojakin. Heille on mukava antaa itseltään aikaa, apua ja muita huomionosoituksia. Jotkut meistä saavatkin paljon ystävällisyyden osoituksia ja lahjoja. ”Tasan ei käy onnen lahjat” kertoo asian sananlaskulla. Jos tarkkailee ihmisiä ympärillään, voi huomata, että kiitollisuus kannattaa ja tuo lisää hyvää heille, jotka sitä vaalivat. Kiitämättömyys sen sijaan tyrehdyttää runsauden sarven. Kuka sulkisi hyvän energian tulon tieten tahtoen? Kiitämätön tekee niin, tosin usein tiedostamattaan, Miksi? Yksi selitys voisi olla esim. koska näin hän saa halveksia tai mitätöidä toisen antamaa. Miksi kukaan näin tekisi? Jollain kierolla tavalla tällaisen henkilön mielestä on itselle palkitsevampaa pitää yllä oikeassa olemisen asennetta, ja vähätellä toisen antamaa lahjaa, ja ikään kuin kutistaa toisen arvoa: miksi mokomasta kiittäisin? Tämän tapaisen asenteen seurauksena kiittäminen jää syrjään ja unohtuu. Kiittämättömän ihmisen omanarvontunne on heikko. Lisäksi hän yrittää vahvistaa sitä painamalla alas toisen ihmisen tai lahjan arvoa. Valitettavasti tämä ei toimi, vaikka hetkellisesti tuottaakin ”mielihyvän korviketta”, mikä perustuu itsetehtyyn ylemmyyden tuntoon. Jos lapsi ei ole saanut kotoa hyväksyvää huolenpitoa, jonka perusteella hänellä on tervettä omanarvontuntoa, seurauksena voi olla arvottomuuden peittäminen ylimielisyydellä. Siihen ei kuulu toisten ihmisten kiittäminen. Tätä ihmistä auttaa, jos hän voi hyväksyä itsensä Jumalan lapsena, siis täydellisenä juuri sellaisena kuin on. Jumalan rakkaus ulottuu jokaiseen, joten jokainen on rakkauden arvoinen. Jos ymmärtää olevansa arvokas Jumalalle, omanarvontunne on kohdallaan. Isoäitini opetti jo lapsena meitä olemaan kiitollinen esimerkiksi ruuasta. Ruuan siunaaminen kuului myös asiaan isoäidin luona Lammilla. Pöydästä noustessa kiitettiin : ”Kiitos Jumalalle ruuasta ja isoäidille vaivasta.” Sen jälkeen me lapset korjasimme pöydän ja pesimme astiat tiskivuorollamme. Tämä oppi oli hyvä. Olen todennut elämäni varrella kiitollisuuden siunauksen. Minulla on aina ollut ruokaa, enkä ole nähnyt nälkää koskaan, vaikka puutetta olenkin joskus kokenut. Olen aivan varma, että ruuan siunaus johtuu isoäidin opetuksesta olla kiitollinen ruuasta. Olen oppinut kunnioittamaan ruokaa. En juuri koskaan heitä ruokaa pois, koska olen kehittänyt taidon käyttää aterian suunnittelun pohjana sitä, mitä jääkaapissa jo on. Joskus jotain pääsee unohtumaan sinne, joten kompostori saa puutarhajätteiden lisäksi orgaanista jätettä. Nautin ajatuksesta, että siitä tulee uutta multaa puutarhaan. Vaikeampaa on kiittää tappioista. Kuitenkin meidän tulee kiittää kaikesta, mitä elämä eteen tuo. Myös vaikeuksista, koska ne ovat usein valepuvussa olevia siunauksia. Joskus on täytynyt kantapään kautta oppia uusi taito, rohkeus pyytää apua, tai löytää uusi suunta. Jälkeenpäin on usein saanut todeta, että vaikeus, suorastaan katastrofi, saattoi olla siunaus, jota ilman nykyinen elämäntilanne ei olisi ollut mahdollista. Jumalalle Kiitos. Kiittäminen kaikesta on ainoa asia mikä kannattaa. Pystyykö aina siihen on kokonaan eri asia. Kuitenkin siihen kannattaa aina pyrkiä. Namaste. ”Minun henkeni tervehtii sinun henkeäsi”- olemmehan kaikki Kaikkivaltiaan rakkaita lapsia.