Rakkautta vai läheisriippuvuutta?

Rakkaus on mieltä huumaavaa kun talven jälkeen kevät herättää luonnon. Linnut laulavat ja parinmuodostuksen rituaalit saavat meidätkin mukaan etsimään rakastettua. Vakiintuneemmissa suhteissa rakkaus ilmenee ehkä vähemmän huumaavana tunteena, mutta yhtä tärkeänä toisesta välittämisenä, eri tavoin. Siihen sisältyy rakastetun kumppanin tai puolison huomioon otto esim. oikeudenmukaisena työn ja vastuun jakamisena perheessä. Rakkaus sisältää yhdenvertaisen arvostamisen ja ”me hengen” ”minä minä”-ajattelun sijaan. Miten tiedämme onko rakkaus oikeata rakkautta vai rakkaudeksi naamioitunutta läheisriippuvuutta? Rakkaus antaa voimaa ja sen vaikutuksen tuntee. Jos perusvire on muuttunut uuvuttavaksi huolehtimiseksi toisesta, oman itsen kustannuksella, on syytä katsoa tarkemmin, mistä on kysymys. Rakkaus joutuu testiin jos kumppani esim. sairastuu vakavasti, ja jaettu taakka arjesta jää pääasiassa toisen niskoille. Miten rakkaus jaksaa toisenlaiseksi muuttuneen parisuhteen? Rakkaus rakastaa elämää, itseä ja toista. Jos rakastaa itseään yhtä lailla kuin toista, rakkaus antaa voimaa, iloa ja joustaa tarvittaessa puolin ja toisin. Ilot ja surut jaetaan yhdessä. Myös ongelmat jaetaan yhdessä. Arjen askareet tehdään tuolloin voimien ja tarpeiden mukaan. Asioista keskustellaan avoimesti, jotta molempien tilanteet voidaan ottaa huomioon. Tällöin molemmilla on riittävä kuva omasta ja toisen tilanteesta ja jaksamisesta. Ongelma syntyy, jos toista rakastetaan enemmän kuin itseä, jolloin omat tarpeet jäävät jatkuvasti toisesta huolehtimisen varjoon. Silloin energia ei enää olekaan puhdas rakkaus, vaan esim, pelko toisen menettämisestä, pelko, että ei ole tarpeeksi hyvä. Pelon sekoittuessa uhrautuvaan velvollisuudentunteiseen rakkauteen rakkaus ei ole enää voimia antava rakkauden energia. Pelko peittää totuuden ja kätkeytyy toisen tarpeiden yliarvostamiseen. Tuolloin ei olla itselle enää täysin rehellisiäkään, koska omista tarpeista huolehtiminen tuomitaan itsekkyydeksi. Jos omanarvontunne perustuu liiaksi siihen mitä tekee, eikä siihen mitä on ihmisenä, voi rakkaus lipsua läheisriippuvuudeksi. Monet meistä ovat kokeneet tämän. Siitä voi kuitenkin parantua. Omien tarpeiden ja toiveiden huomioonotto ja ilmaiseminen on jokaisen itsensä vastuulla, koska kukaan muu ei voi niitä tietää. Jos ei huolehdi eikä kommunikoi omista tarpeistaan itse, usein odottaa syvällä sisimmässään hiljaa tai äänekkäästi vaatimalla toiselta ”vastarakkautta” ja huomioon ottamista, korvaamaan omaa liiallista uhrautumista. Vaatiminen ei yleensä tuota hyvää tulosta parisuhteessa, vaan saa toisen puolustuskannalle. Läheisriippuvaisuudessa vuorovaikutus ei toimi toivotulla tavalla, koska katkeruuden ja avuttomuuden tunne vievät pohjan muuttaa asiaa rakentavasti. Tilanne toistuu samanlaisena eikä siitä nähdä ulospääsyä, koska ollaan jo ”rakkauden” ts. läheisriippuvuuden uhri. Kumppanin on vaikea rakastaa sellaista ihmistä, joka ei itse rakasta ja arvosta itseään. Kuinka toinen voisi arvata sellaiset tarpeet, joita henkilö ei edes itse tiedosta. Itsekkyys ei kuitenkaan ole ratkaisu läheisriippuvuuden ongelmaan. Oman itsensä arvostamiseen ja rakastamiseen oppiminen saattaa vaatia asiantuntija-apua. Sitä kannattaa käyttää, koska me kaikki olemme rakkauden ja arvostamisen arvoisia, vaikka emme sitä ole aina ymärtäneet! Parisuhteen säilyminen voi edellyttää yhdessä asiantuntijan avun käyttämistä. Siinä opitaan terveen ja tasapuolisen, molempien tarpeet ja toiveet huomioon ottavaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Jos rakkautta on jäljellä ja motivaatiota on, tervehtyminen läheisriippuvuuden ”sairaudesta” on mahdollista. Olen huomannut että suorin tie rakkauden ja arvostuksen oppimiseen tulee hengellisen oivalluksen kautta. Itse opin hyväksymään ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen, koska oivalsin, että Jumala on minut luonut täydelliseksi hengessään. Jos Jumala rakastaa minua ehdoitta erehdyttyänikin, miksen minäkin rakastaisi itseäni Jumalan luomuksena? Erehdyksemme eli syntimme on myös sovitettu Kristuksen kautta. Kuinka en ottaisi näin suurta armoa ja iloa vastaan? Sama koskee jokaista riippumatta siitä mitä itsestämme ajattelemme. Tärkeintä on mitä Jumala meistä ajattelee. Rakastakaamme siis Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa.