Huonommuuden tunne kriittiseen tarkasteluun – olemmehan käveleviä ihmeitä

Lähes jokainen kärsii silloin tällöin alemmuudentunteen pinnalle pulpahtamisesta. Itseä vähättelevät ajatukset, tulkinnat ja uskomukset ovat tällöin tavallista herkemmässä. En ole tarpeeksi hyvä, en ansaitse hyvää, en ole tärkeä jne. Joskus kuluu turhan kauan aikaa, ennen kuin tiedostamme, mitä olemme tekemässä itsellemme, sillä itsehän näitä ajatuksia ja tunteita generoimme. On tärkeätä hyväksyä itsensä sellaisena kun on, hyvinä ja huonoina päivinä. On toisaalta hyvin inhimillistä, että omanarvontunto voi kärsiä, kun vastoinkäymiset kohtaavat, esim. menettää työnsä tai tärkeän ihmissuhteen. Juuri silloin on hyvin tärkeätä, että ajattelee itsensä edelleenkin arvokkaaksi. Olen arvokas sinänsä, kuten jokainen lähimmäisenikin on riippumatta siitä, kuinka elämä kohtelee. Usein annamme ulkoisten olosuhteiden vaikuttaa liikaa omanarvontunteeseen. Niin ei saisi, eikä tarvitse olla. Tarvitaan aktiivista ajattelemista kannustavasti positiivisen mahdollisuuden suuntaan, esim. että jotain hyvää voi seurata, vaikka ei vielä tiedäkään mitä. Nykyään en vello alemmuudentunteissa kauaa, vaikka tunteen kutsu onkin voimakas. Samalla on myönnettävä, että ei  tunnu hyvältä. Kokemuksessa on positiivisena puolena se, että en enää samaistu tunteisiini, vaan saan niihin ja vähätteleviin ajatuksiini itsestäni hieman etäisyyttä. Tämä taas antaa minulle voimaa ja perspektiiviä tarkastella tunteitani ikään kuin ytimestäni lähtien. Näin voin suhtautua inhimilliseen puoleeni myötätuntoista ymmärtäväisyyttä ja rakkautta tuntien, mikä on mahdollista vain sydämestäni käsin. Avaan sydämeni omalle inhimilliselle itselleni ja sanon itselleni täynnä hellyyttä: voi Ulla kulta, kuinka väärässä olet itsesi suhteen. Sinä olet tärkeä ja arvokas Jumalalle ja läheisillesi juuri sellaisena kuin olet. Unohditko sinä sen? Suosittelen tällaista asennetta itseen silloin, kun tuntee olonsa haavoittuvaiseksi. Hengellisenä psykologina  katson olevani paljon enemmän kuin tunteeni ja ajatukseni. Olen henkiolento ihmiskehossa. Olen Elämän itsensä tytär ja Se/Hän ylläpitää minua. Henkeni ei koskaan kuole, koska sitä ei koske materian lainalaisuudet kuten kehoani. Päättelen edelleen, että jos Elämä itse ilmenee minussa, kuinka voisin mitenkään olla niin vähäpätöinen kuin tämä tuntemani tunne kertoi. Silloinhan olisin kiittämätön ja tietämätön elämän ihmeestä minussakin. En tahdo olla kiittämätön, vaan päinvastoin kiitollinen elämästäni. Me emme tule ajatelleeksi elämän ihmeellisyyttä emmekä myöskään tajua sitä, vaan pidämme monimutkaisia ja suurta synkronointia vaativia elintoimintojamme itsestäänselvinä. Robottien suunnittelijat osaavat arvostaa monimutkaisien systeemien yhteistyötä, jota jokainen sekunti täynnä kuhisevaa elämää kehossamme vaatii. Mikään tietokone ei pystyisi pitämään yllä sitä kaikkea. Annan itselleni anteeksi tämän väärinkäsityksen, ja minusta tuntuu heti paremmalta. Ajattelen vielä kuinka merkillistä on, että otamme joskus hyvinkin tosissamme omat vähättelevät ajatuksemme ja tunteemme, vaikka olemme kaikki itse asiassa liikkuvia ihmeitä.